Alueen historiasta >

Ristikenttä

Ristikenttä

Suurin osa Kuolan niemimaan maantieteellisistä paikannimistä on saamelais-lappalaista ja suomalaista alkuperää. Vaikeisiin paikannimiin törmätessään kartanlaatijat nimesivät paikat uudelleen venäläisittäin. Monet paikannimet kuulostavat tänä päivänä toisenlaisilta: Nuorttijärvi on Noutjärvi (Nout-ozero) tai Notjärvi (Not-ozero), Nuorttijoki on Notajoki (reka Nota), Tuulomajoki on Tulomajoki (reka Tuloma), Luttojoki on Lottajoki (reka Lotta), Jyrkkä Jurkino ja Ristikenttä Restikent tai Ristikent.

Lappalaisen sanan Ristikenttä etymologiassa yhdyssanan ensimmäinen osa risti tarkoittaa kolttasaamelaisten nuorttijärven murteella Kristusta tai ristiä kuten suomenkin kielessä. Yhdyssanan jälkimmäinen osa taas liittyy verbiin »kääntyä toiseen uskoon«, joka on säilynyt pohjoissaamen kielessä muodossa genndot. Kolttasaameksi se on kennta, kun taas suomen kielessä kenttä tarkoittaa paikkaa, ketoa.

Näin ollen Ristikentällä siis tarkoitettiin ristiä, jonka luona saamelaiset kääntyivät kristinuskoon!

Anfisa Ivanovna Gerasimova (1924-2006) kuului Nuorttijärven pogostan vanhaan lappalaissukuun. Hän syntyi Ustje Lottan kylän lähellä ja asui elämänsä loppuvuodet Ylä-Tuuloman kylässä. Hänen kertomastaan tiedämme, että Ristikenttä tarkoittaa kolttasaameksi (muun muassa nuorttijärven murteella) Kristuksen paikkaa. Tämän vahvistaa myös toinen lappalainen, Aleksandr Ivanovitš Gerasimov, joka syntyi ja kasvoi Ristikentän kylässä.

Kuolan niemimaata lähdettiin asuttamaan ja lappalaisia kastamaan kristinuskoon 1500-luvun puolivälistä lähtien. Tällöin ensimmäiset lähetystyötä tekevät ortodoksimunkit (esimerkiksi Pyhä Feodorit ja Pyhittäjä Trifon) pystyttivät ortodoksisen tieristin luonnonkauniille paikalle 123 metriä korkean Vertišvar-vuoren (Vertišvaraka) juurelle kahden Nuorttijärven vastakkaisilta rannoilta kaartuvien teiden risteykseen. 1800-luvulla tälle samaiselle korkealle paikalle rakennettiin sipulikupolinen, ristillä varustettu ortodoksinen hirsikirkko, josta V.I. Nemirovitš-Dantšenko kertoo vuonna 1877 ilmestyneessä kirjassaan Strana holoda: »Vietimme koko päivän Tuuloman vesiputousta reunustavilla kalliojyrkänteillä. Aamulla lähdimme lappalaisten kanssa alas jokea lohestamaan. Keskipäivällä meille tarjoiltiin lounas, joka koostui väistämättömästä lohesta, lohen mädistä ja omassa nesteessään paistetusta harjuksesta. Vasta illan suussa onnistuimme pakenemaan vieraanvaraisia kalastajia, ja yö ehti jo saapumaan mennessämme metsään, jota meidän tuli kulkea aina Nuorttijärven kirkolle asti«...

»Nuorttijärvellä on Tuulomajoen suulla pieni saari, joka on annettu paikallisen kirkon papeille. Lappalaiset rakentevat papeille joka vuosi lohipadon saarelta järven rannalle. Lisäksi papeille on annettu kahdeksankymmenen sylen päässä Tuuloman vesiputouksesta (Anopin hampaat -koski) sijaitseva lahti. Kevättulvien aikana sinne tulee suuria määriä lohta ja muita kaloja. Tulvavesien laskettua lohi jää loukkuun tähän luonnonsäiliöön ja se vedetään nuotalla ylös. Joskus on myös tällaista kalastusta: »Miehet istuvat koukkuineen lahden rannalla ja koukkailevat sieltä ylöspyrkivää lohta«, sieppaavat lohen kiduksista. Tämä yksinkertainen kalastustapa vaatii tiettyä näppäryyttä ja kokemusta. Lohta pyydystetään lahdella koukuilla myös tulvavesien aikana kun Tuulomajoki nostaa kalan padolle, josta se kulkee koko Nuorttijärven poikki Nuorttijoelle kutemaan. Kutemisen jälkeen suomalaiset ja ruotsalaiset pyytävät sitä Nuorttijoella. Nuorttijärvellä, Tuulomajoella ja sen sivujoilla kalastusta hallitsevat Nuorttijärven ja Songelskin pogostat. Lohen lisäksi Nuorttijärveltä pyydetään siikaa, harjusta, haukea ja taimenta.

Nuorttijärven kirkon lohiesteen olen itsekin katsastanut. Se ei ole suuri, mutta hyvinä vuosina sinne pääsee 200 puutaa kalaa, useimmiten noin 100 puutaa. Vain yhden kerran kesän pyynti on ollut 300 puutaa... Itse saari on erittäin kaunis ja ympäristön luonnonkauniit maisemat tekevät sen vieläkin viehättävämmäksi. Vietimme saarella koko päivän ja hämmästelin pyylintujen suurta määrää ympäröivillä erämailla.

Isä Georgi Terentjev oli lappalaisten etujen kiihkeä puolestapuhuja. Hänestä on jäänyt jälkipolville paljon lämpimiä muistoja. Isä Georgi toi Nuorttijärvelle kasvitarhanhoidon. Täällä, keskellä Lappia, hän ja lappalaiset hänen esimerkkiään seuraten alkoivat viljellä perunaa, naurista ja retikkaa. Sadot olivat hyviä. He kokeilivat myös kaalinviljelyä. Lehdet kasvoivat hyvin, mutteivät kääntyneet reunoiltaan. Isä Georgi kokeili menestyksellisesti myös viljanviljelyä, mutta pian hänet siirrettiin Kuolaan ja hyötyviljely hiipui jo alkuvaiheissaan jättämättä jälkeensä mitään pysyvää. Kuolaan siirretyn isä Georgi Terentjevin tilalle Nuorttijärvelle lähetettiin sairasteleva ja halvauksen runtelema pappi, jonka vaimo vuoden kuluttua osoittautui olevan osallisena paikallisen kylänvanhimman kavaltaessa kirkon varoja. On selvää, etteivät tämänkaltaiset henkilöt kyenneet jatkamaan isä Georgin aloittamaa työtä, joten kaikki sivilisaation taimet kuolivat heti versottuaan. Kasvitarhan hoitaminen hylättiin, karja syötiin ja pysyvä asutus hajosi.

En tähän päivään mennessä ole kyennyt unohtamaan Nuorttijärven kylänvanhimman neuvotonta ilmettä hänen kertoessaan pogostansa köyhyydestä. Hänen äänessään kaikui täydellinen toivottomuus tilanteen paranemisesta. Kaikesta näkyi, että ihmisillä oli vaikeaa ja suurista kala- ja villieläinsaaliista huolimatta he näkivät nälkää käyttäen ruoakseen mitä tahansa käsiinsä saivat.»

Tässä kohtaa on aiheellista selvittää pogosta-sanan merkitys lappalaisille. Se ei ole paikka, jossa seurakunta asustaa kirkon ympärillä. Se ei ole myöskään lappalaiskylä, talvehtimispaikka, jonne lappalaiset palasivat jouluksi omasta kotipogostastaan laiduntamisen jälkeen ja jossa he asuivat ankaran talven ajan hirsimökeissään. Talvehtimispaikoissaan lappalaiset asuivat 25.12.-23.4. välisen ajan, minkä jälkeen he lähtivät taas eri suuntiin kukin omille synnyinseuduilleen oman pogostan rajoissa porojen laidunalueista ja kalojen jokiin noususta riippuen. Näin lappalaiset vaihtoivat asuinpaikkaa neljä kertaa vuodessa. Kesäpaikoissa asuttiin tuvassa ja kodassa.

»Vaikka lappalainen rakastaa vaeltamista, joka saa suurimman osan heistä siirtymään talvehtimispaikastaan keväällä joen rannalle usein paljonkin ennen kalastuskauden alkua ja kesällä suurten järvien tai meren rannoille sekä syksyllä taas makean veden äärelle, lappalaiset poistuvat erittäin harvoin oman pogostan alueelta (jonka rajat ovat tietysti vain summittaisesti määritelty) ja silloinkin vain etsiessään isännänleimalla merkittyjä porojaan.«

Tuohon ajankohtaan mennessä Kuolan (Venäjän) Lapissa oli useampia etnisiä saamelaisryhmiä, joiden sukujuuret ylsivät tuhansien vuosien päähän. Metsästysalueet, kalastusalueet (lahdet, nuotanvetopaikat) ja porojen laidunalueet oli määritelty suvuittain ja kulkivat perintönä seuraaville sukupolville. Jotta suku saisi riittävästi syödäkseen, oli alueiden oltava suuria. Näitä laajoja yhden paimentolaisalueen lappalaissuvuille vakiintuneita alueita kutsuttiin pogostoiksi (sijjt).

Kirjallisuudesta tiedetään, että vuonna 1772 oli 27 lappalaispogostaa kun vuonna 1859 niitä oli enää vain 18.

Vuonna 1877 koko tundra ja Venäjän Lappi (Kuolan niemimaa) jaettiin kymmenen tai kahdentoista pogostan kesken, jotka ryhmittyivät kolmeksi maaseutuyhteisöksi: voronežhilaiseksi, ek-ostrovskilaiseksi ja petsamolaiseksi muodostaen yhden kuolanlappalaisen volostin.

Nuorttijärven vesistöalueella oli kaksi suurta lappalaispogostaa, Songelskin ja Nuorttijärven pogostat, joita pidettiin kaikkein köyhimpinä pogostoina.

Nuortti-, Katskim- ja Luttajokien alueella sijaitsevan Songelskin pogostan keskuksena oli lappalaisten talvehtimispaikka Songelsk. Sen asutus muodostui seitsemän vanhan lappalaissuvun jälkeläisistä. Suvuilla Gavrilov, Kiprijanov, Pjanoi, Stepanov, Sverdlov, Fedotov ja Feofanov oli kaikilla oma leimansa omistamilleen poroille. Kullakin suvulla oli omat alueensa pogostan alueella.

Nuorttijärven pogosta (sijjt) sijaitsi Nuorttijärven vesistöalueella (mm. Lutta-, Nuortti-, Tuuloma- ja Petšajoki) ja sen talvehtimispaikkoina olivat mm. Ustje Lotta, Ristikenttä, Kentiši ja Padun. Pogosta muodostui viidestä vanhasta lappalaissuvusta, joilla oli omat leimansa: Gerasimov, Mošnikov, Osipov, Gluhih ja Titov.

Padunin vesiputouksen vieressä Tuulomajoen toisella rannalla vastapäätä Padunin vanhaa asutusta on pyhä paikka, Nuorttijärven vanha lappalainen hautausmaa. Tänä päivänä hautausmaa on hylätty ja äärimmäisen surkeassa kunnossa.

Suomalaiset alkoivat asuttaa Muurmanskin aluetta 1800-luvun puolestavälistä lähtien. Muuton syynä oli nälänhätä Suomessa. Venäjän oli myös vahvistuttava pohjoisessa, sillä Norja ja Ruotsi halusivat myös hallita näitä tyhjiä alueita. Tämän vuoksi Aleksanteri I:stä alkaen Venäjän keisarit halusivat asuttaa nämä maat omilla alaisillaan. Siirtolaisille annettiin jopa lainaa 300 ruplaa talouden pystyttämiseksi. Esimerkiksi kantava lehmä maksoi vain 10 ruplaa. Riistaa ja kalaa oli saatavilla yllin kyllin, ja jopa lohi matkasi kutemaan Nuorttijoelle ja sen sivujoille. Siirtolaiset kylvivät ohraa ja peruna sekä nauris antoivat hyvin satoa.

Suomesta ja Venäjältä tulleiden siirtolaisten myötä 1900-luvun alussa Nuorttijärven kirkon viereen vanhan lappalaisten talvehtimispaikan perustalle syntyi nykyistä kylää vastaava kyläyhteisö Ristikenttä.

»Karjalainen Nikanor Kostylev rakensi metsänvartija Popovin suostumuksella talon Popovin talon viereen. Saatuaan asiaankuuluvat paperit Nikanorista tuli tulevan kylän toinen asukas... Sen jälkeen saapuivat Juho Kallio ja muut. Vuonna 1916 vanhan hirsikirkon tilalle rakennettiin uusi Nuorttijärven kirkko. Kirkko oli kivestä ja kirkontornissa oli kolme kirkonkelloa.

Vuoteen 1920 mennessä Ristikentän kylässä oli jo parisenkymmentä taloa. Yli puolet asukkaista oli suomalaisia. Asukkaat kalastivat ja harjoittivat karjanhoitoa, jotkut tekivät metsätöitä ja uittivat puita.« Järven rannalle kirkon alapuolelle rakennettiin laituri ja lahdella mäntytukit likosivat vedessä.

Monelle Nuortti- ja Tuulomajoen alueen asukkaalle vuoden 1921 kevät ja kesä olivat viimeisiä. Espanjantauti ja isorokko veivät mennessään kokonaisia perheitä.

Suurin osa kolttasaamelaisista muutti Suomeen Inarin alueelle sen jälkeen kun rajaa siirrettiin ja heidän maansa jäivät Neuvostoliiton alueelle. Suomessa näitä siirtolaisia asuu vielä noin 300 henkilöä, joista monet puhuvat yhä kolttasaamen kieltä. Venäjällä on jäljellä enää vain muutama kolttasaamea puhuva henkilö, joista heistäkin melkein kaikki puhuvat sitä huonosti. Tämän kuolevan kielen nuorttajärven murretta puhuu hyvin enää Ylä-Tuuloman kylässä asuva Aleksandr Ivanovitš Gerasimov.

Olemme suuressa kiitollisuudenvelassa 1900-luvun Ristikentän kyläympäristön tiedoista Ylä-Tuuloman maineikkaimmalle asukkaalle, suomalaiselle Sven Petrovitš Lokalle (1924-2008). Sven Lokka oli kirjailija, vuodesta 1990 lähtien kirjailijoiden liiton jäsen, journalisti ja taiteilija. Hänen taulujensa ja Muurmannin suomalaisia -trilogian ansiosta pystymme tänä päivänä kuvittelemaan, miten suomalaiset yli 100 vuotta sitten muuttivat lappalaisten ikivanhoille maille ylittäen melko vertauskuvallisen valtakunnan rajan Järv-ozeron paikkeilla ja minne he myöhemmin katosivat.

Ennen vallankumousta metsää hakattiin paljon Tuulomajoen ja sen sivujokien rannoilta. Puunhakkuualueita olivat Ristikenttä, Murmaši, Ulita, Petša ja Kuklino. Puu uitettiin Dvorjanoihin, jossa oli ruotsalaisten omistuksessa oleva koneellinen saha. Neuvostovallan myötä metsäalalle tulivat valtion yritykset. Suomesta tulleille siirtolaisille ilmaantui mahdollisuus työllistyä metsätöissä.

»Heti Lapin alueiden asuttamisesta alkuvaiheista lähtien suomalaiset heille ominaisella tarmolla ja työteliäisyydellä kasvattivat vahvat juuret kallioiseen maaperään. Suomalaiset osallistuivat aktiivisesti uuden elämän rakentamiseen, eikä se miellyttänyt kantaväestöä. Lappalaiset olivat tottuneet elämään verkkaista, pohjoisen ankariin olosuhteisiin sopeutunutta yhteiseloa luonnon kanssa. Myös suomalaisten aggressiivisuus säikäytti rauhallisia ja hieman yksinkertaisia lappalaisia. Jutut ›saksalaisten‹ ryöstöretkistä Kuolan kaupunkiin kulkivat kertomusperinteenä.«

Näin Sven Lokka kirjoitti kirjassaan Muurmannin suomalaisia. Suomalaiset asettuivat jokien rannoille omiin tupiinsa. He raivasivat maata, kylvivät ohraa ja kauraa, harjoittivat karjataloutta ja pyytivät kalaa.

Nuorttijärvellä asuivat kanta-asukas Stepan Osipov (5 poikaa) ja lappalaiset Ivan ja Anisim Mošnikov, Timofei Mošnikov ja Jevdokim Titov.

Vanha lappalaisasutus Padun sijaitsi metsässä, jotta jokea pitkin matkaavat valloittajat ja ryöstäjät eivät huomaisi asutusta. Vuonna 1916 Paduniin avattiin nelivuotinen koulu.

Suomalaiset asuivat myös Tuulomajoen rannoilla omilla tiloillaan. »Talollisia olivat mm. Benjam Lokan, Juho Tuskasen, Arvid Häglundin ja Kalle Kaulasen perheet.

Eri väestöryhmien väliset ongelmat ratkaistiin neuvostoaikaan puolueen etukäteissuunnitelmien ja hallituksen päätösten mukaisesti. Kollektivisoinnin alettua maassa alkoi mielivallan mahti. Talolliset, jotka asuivat toisistaan kymmenien kilometrien päässä, yhdistettiin kolhoosiin.

Tuuloman vesivoimalaitoksen rakentamisen (v. 1936) myötä veden alle jäävät kylät siirrettiin. Näin hävisivät Padunin, Kuklinon ja Päiväjärven kylät sekä monet muut kylät.«

Ristikenttä on ilmeisesti ollut paikallisen mittapuun mukaan suuri kylä, sillä se on merkitty kaikkiin sen aikaisiin Kuolan niemimaan karttoihin.

Vuosi 1923. Ristikentässä kutsuttiin koolle kyläkokous. »Nuorttijärveläiset valitsivat uuden hallintoelimen — kyläneuvoston, johon valittiin jäseniksi, tosin huomautuksin ja moittein, 15 suomalaisperhettä.

Perustettiin myös metsätyöartelli ja sen jälkeen kalastusartelli Padunin lohiapajille. Padunin kosket ovat kolme kilometriä pitkiä ja niiden keskellä on Padunin vesiputous.

Vuosi 1930 ja kollektivisoinnin alkaminen. Padunin kalastusartelli muutettiin kolhoosiksi, jonne ilmoittautui 55 % asukkaista. Padunin (Ylä-Tuuloman) kolhoosi ei kuitenkaan ollut kauaa olemassa. Tämän jälkeen perustettiin poro- ja karjatalousholhoosi Vosmus (ensimmäinen) 30 kilometriä ylös jokea Murmašista poispäin.

›Kolhoosin karjatila rakennettiin ja asutettiin vuodessa. Korkealta taholta tulleen määräyksen mukaan maanraivaus aloitettiin suurella vaivalla. Pian tuli kuitenkin määräys lopettaa kaikki työt, sillä tila tulee jäämään veden alle. Maitotaloustuotteita valmistava tila jatkoi toimintaansa siihen asti, kunnes Vosmus-kolhoosin uusi tila rakennettiin viiden kilometrin päähän jokea alaspäin.‹

1930-luvulta lähtien Ristikentän kirkkoa ei enää käytetty kirkollisiin tarkoituksiin, vaan Komsomol-nuorisojärjestön paikalliset jäsenet käyttivät kirkkoa kerhotilanaan. Siellä pidettiin kaikenlaisia yhteiskunnallisia tilaisuuksia, näytelmiä ja tanssi-iltoja. Kirkonkellot riisuttiin ja upotettiin Nuorttijärven syvimpään kohtaan.

Vuoteen 1937 mennessä alkoivat poliittiset vainot, jotka koskettivat myös suomalaista väestöä. Kaikki suomenkieliset koulut suljettiin. Suomalaiset siirrettiin rajan lähettyviltä sijaitsevilta alueilta muualle.

Myös Ristikenttä puhdistettiin paikallisesta väestöstä. Siviiliväestön tilalle tulivat rajavartijat.«

Nivankylä sijaitsi pääasiallisesti Nuorttijoen oikealla rannalla ja sillä oli ikää useita satoja vuosia. Nivankylästä oli vain 70 kilometriä Tarton rauhassa vuonna 1920 määritellylle Suomen rajalle.

Ennen talvisodan alkua vuonna1939 Nivankylän väestö karkotettiin ja sen tilalle tulivat rajavartijat. Samaisena vuonna suomalaiset lähipartiomiehet tappoivat yöllä koko rajavartioston. Talvisodan jälkeen aina 1960-luvulle asti paikalla oli rajavartioasema ja sääasema. Nykyään Nivankylää ei enää ole olemassa. Sen oikeanpuoleisen rannan alueet yhdessä rajavartijoiden hylättyjen mökkien ja kasarmien kanssa jäivät veden alle, kun tekojärvi vuonna 1965 täytettiin. Näin vuosisatoja vanhasta lappalaisasutuksesta jäi jäljelle vain nimi, jolla Venäjän ilmatieteenlaitoksen Gidrometin ympärivuotinen säähavaintoasema on merkitty kartalle, mutta sekin sijaitsee tekojärven toisella eli korkeammalla vasemmalla puolella, jossa Nivankylän lappalaisten kodat eivät koskaan sijainneet.

Vuonna 1940 Muurmanskin alueen toimeenpaneva komitea päätti karkottaa kaikki jäljelle jääneet suomalaiset alueeltaan Karjalaan. Päätös julkistettiin 06.07.1940. Suuren isänmaallisen sodan alkuun mennessä kaikki suomalaiset, norjalaiset ja ruotsalaiset sekä samalla myös seka-avioliitoista syntyneet lappalaiset karkotettiin asuinsijoiltaan Tuuloma-, Lutta- ja Nuorttijoen vesistöiltä samoin kuin Muurmannin rannoilta. Karkotetut kuljetettiin Karjalaan ja Arkangelin alueelle metsätöihin. Suomalaisten asuttamat kylät tyhjenivät..

Vuoden 1942 lopulla Ristikentän kylä oli käytännöllisesti katsoen tuhoutunut Luftwaffen hävittäjälentäjien pommitusten jälkeen. Nuorttijärven kivikirkosta ja rajavartijoiden kivikasarmeista jäivät jäljelle vain perustukset ja tiilirauniot.

Kun Ylä-Tuuloman tekojärvi täytettiin vuonna 1965, jäi Ristikentän kylän paikka veden alle. Sen lisäksi veden peittoon jäi 60 muuta asutusta, kuten Ustje Lotta ja Nivankylä.

Ristikentän kylän sijainnin voitte katsoa Googlen kartalla olevasta merkistä. Googlen kartalla