Alueen historiasta >

Nuorttijärven lappalaiset

Nuorttijärven lappalaiset

Nuorttijärven vesistöalueella, nykyisen Ylä-Tuuloman tekojärven alueella, sijaitsivat Songelskin pogostan eteläiset osat ja Nuorttijärven pogostan länsiosat. Karkoittamisestaan lähtien tänne asettui nuorttijärven murteella puhuvia lappalaisia, kolttia, jotka voidaan lukea metsälappalaisiin. Songelskin ja Nuorttijärven lappalaisten hallitsemat alueet oli merkitty Vasili Agalinin (v. 1574) ja Alaj Mihalkovin (v. 1608-1611) Maakirjoihin.

Vasili Agalinin mukaan:

sijaitsee Katskimozerolla, kesäjärvellä, ja siellä asuu kristittyjä lappalaisia kodissaan. Kotia on yhteensä kahdeksan ja henkiä 21 ja heidän pyyntimainaan ovat metsäiset joet ja järvet: Šulo-ozero, Pavija-joki, Tšervo-ozero, Tšerja-joki, Mavno-ozero, Vornak-ozero, Motšastso-ozero, Lovno-ozero, Lovno-joki, Jengos-ozero, Jengos-joki, Kunoi-ozero ja Kunja-joki. Lappalaiset pyytävät kaikilla joilla majavia, järvillä valkoista kalaa. Songelskin lappalaiset yhdessä Nuorttijärven lappalaisten kanssa hallitsevat Tuulomajokea ja pyytävät siellä lohikaloja kaikilla mahdollisilla tavoilla paitsi yläaitauksella. Ja Nuorttijärvi, sielläkin he hallitsevat, hallitsevat kalastusta, pyyntimaita, puroja ja järviä, metsiä ja Tuulomajokea ja Nuorttijärveä, majavanpyyntiä ja kaikkia välillään olevia maita ikiaikaisista ajoista lähtien, ja raja heidän ja Petsamon luostarin maiden välillä kulkee Bab-ozerolla, Kordovarakalla ja Nuorttijärven lappalaisten toisella puolella Nuorttijärvellä Gluboki-purolla«.

Ylä-Tuuloman tekojärveä rakennettaessa Songelskin pogosta jäi veden alle.

»Nuorttijärven pogosta sijaitsee joen yläpuolella, Konejan yläpuolella. Pogostassa asuu kristittyjä lappalaisia, työteliäitä muttei maatyöläisiä. Asuvat he kodissa, yhteensä 19 kodassa, ja väkeä kodissa on 28. Hallussaan heillä on Sovno-ozero, Kerso-ozero, Tšesmonno-ozero, Ulita-joki, Petš-ozero, Petš-joki, kuin myös Kosmo-ozero ja Kosmo-puro, joet Rudnav, Pista, Vodonga ja Mela-ozero sekä Para-ozero. Vielä he hallitsivat Vuja-jokea ja sen purosia, Sudo-ozeroa, Hirvas-ozeroa ja Hirvas-jokea puroineen, Tovad-ozeroa ja Tovad-jokea puroineen, Kotškomo-ozeroa ja Kotšmoga-jokea ja Rjavja-jokea (Järv); yhteensä 12 järveä, 10 jokea ja 2 purosta ja näillä järvellä kalastavat valkoista kalaa, ja joilla ja puroilla tappavat majavia ja pyytävät lohta. Ja sama on Tuulomajoella, Nuorttijärven lappalaisten pogosta, jossa vesiputouksen yläpuolisella kala-aidalla pyytävät lohta verkoilla kuolalaisten rajalta, Kaljilta.

Tuulomajokea ylös aina yläputoukselle asti on heidän tiluksiaan, Nuorttijärvi, jolla pyydetään valkoista kalaa. Tiluksiaan, jokiaan, järviään ja purosiaan he hallitsevat keskenään jo ammoisista ajoista lähtien, ja Tuuloma-joella, poislukien ylempi kala-aitaus, ja Nuorttijärvellä Songelskin pogostan asukkaat hallitsivat yhdessä heidän kanssaan aikojen alusta omilla Lumvomin tiluksilla.« (Jefimenko, 1878).

Nuorttijärven ja Songelskin pogostat olivat suurimmasta päästä sekä alueellisesti että asukasmäärältään ja ne sijaitsivat suotuisalla ilmastoalueella Kuolan niemimaalla. Pogostat olivat havu- ja sekametsäalueella ja tundraa oli vain vuoristojen huipulla. Pogostojen asukasmäärä kasvoi käytännöllisesti katsoen joka vuosi (Taulukko 1).

Venäjän keisarikunnan väestölaskentatietojen mukaan vuonna 1861 Songelskin pogostassa väestömäärä, molemmat sukupuolet yhteenlaskettuna, oli 137 ja vuonna 1886 165. Nuorttijärven pogostassa väestömäärä oli vastaavasti vuonna 1861 221 henkeä ja vuonna 1886 213 henkeä (Haruzin, 1890).

Pogostojen nautinta-alueilla oli runsaasti riista- ja turkiseläimiä, joissa oli yltäkylläisesti majavia ja puhtaista pikkujoista ja puroista saatiin helmiä. Tuulomajoelta saatiin runsaasti lohta ja kummallakin pogostalla oli yhteisiä nautinta-alueita joella. Etelässä Songelskin pogostalla oli Nuorttijärven pogostan kanssa yhteinen Saariselän vaaravyöhyke, jossa metsätettiin villipeuroja. Saariselän vaarat kuuluvat tänä päivänä Suomelle. Paikannimet ja legendat todistavat runsaista villipeuralaumoista kummankin pogostan alueella, esimerkiksi paikannimi Talitundra.

Kun pyhittäjä Trifon perusti Petsamon luostarin vuonna 1550, molempien pogostojen asukkaat päätyvät luostarin taloudellisen sorron alle. Vuonna 1556 Trifon sai Moskovan tsaarilta Iivana Julmalta ratifioimislahjakirjan, jossa luostarille lahjoitetiin laajoja maa-alueita ja kalaisia vesistöjä. Munkit säilyttivät tsaarin lahjakirjaa korvaamattomana aarteenaan kiistäen sillä lappalaisten ikiaikaiset hallinta-alueet. Vuonna 1920 venäläinen tutkija Andrejev osoitti todeksi, että lahjakirja oli väärennetty. Ilmeisesti Trifonin synkkä menneisyys — synnillinen elämä ja ryöstely — oli osaltaan tähän vaikuttamassa. Luostari kukoisti; se harjoitti kalakauppaa ja myi mursunrasvaa aina Alankomaita myöten.

Luostarin suhteet molempien pogostojen lappalaisten kanssa heijastuvat Songelskin pogostan lappalaisten säilyttämissä asiakirjoissa. Vanhin asiakirjoista on päivätty vuonna 1601 ja viimeisin vuonna 1775.

Alunperin pogostojen asukkaat luettiin Kuolan tuomiokirkon seurakuntaan kuuluviksi, mutta vuonna 1862 muodostettiin itsenäinen Nuorttijärven seurakunta. Nuorttijärven seurakunnan kirkon rakentaminen aloitettiin paikalle lähetetyn papinGeorgi Kirillovitš Terentjevin johdolla vuonna 1866. Pyhä Synodi myönsi rakentamiseen 1782 ruplaa 41 kopeekkaa ja lisäksi saatiin lahjoitusrahaa. Jo 17. joulukuuta 1870 kirkko siunattiin Kristuksen kasteen kunniaksi. Ensimmäiseksi kirkonvanhimmaksi valittiin lappalainen Anisim Mošnikov. Nuorttijärven pogostassa oli myös Kristuksen ylösnousemuksen tsasouna.

Myös Songelskiin rakennettiin tsasouna Kristuksen kasteen kunniaksi. Lappalaiset rakensivat molemmat tsasounat ja niitä siirrettiin useamman kerran paikasta toiseen. Tsasounissa pidettiin jumalanpalvelus kaksi kertaa vuodessa; ensimmäisessä tsasounassa pääsiäisenä ja 6. tammikuuta ja toisessa tammikuussa sekä yhtenä suuren paaston viikkona, jolloin paikalliset lappalaiset ripittäytyivät ja kävivät ehtoollisella.

Koltansaamelaiset luovuttivat ainutlaatuisen, mäntylippaassa säilytetyn arkistonsa vuonna 1931 Suomen varasisäministerille Niilo Soljalle. Arkiston asiakirjat käännätettiin suomeksi ja julkaistiin Helsingissä vuonna 1941.

N. Haruzin julkaisi osittain nämä samat asiakirjat vuonna 1890 kirjassaan »Venäjän lappalaiset«. Hänellä oli mahdollisuus käyttää asiakirjoja venäläisen virkamiehen kautta, johon lappalaiset luottivat.

Näiden asiakirjojen historiallinen merkitys on suuri. Niissä kuvataan kolttasaamelaisten (Nuorttijärven seurakunnan lappalaisten) talouden toimintoja kahden vuosisadan ajalta. Asiakirjoista käy ilmi, että munkit yrittivät keinoilla millä hyvänsä saada haltuunsa Nuorttijärven seurakunnan lappalaisten alueet, mutta lappalaiset puolustivat oikeuksiaan.

Monissa Moskovan tsaarin ukaasissa kiellettiin lappalaisten ahdisteleminen ja heidän hallinta-alueidensa haltuunotto. Pietari Suuri tutki hallitsijakautensa alussa kaikki aikaisemmat lappalaisten ja munkkien väliset käräjäasiakirjat. Munkkien kaikki valheelliset vaateet hylättiin ja tyytyväisille lappalaisille palautettiin heidän oikeutensa.

Tuulomalla saamelaisten hallitsemien alueiden rajat kulkivat joen keskivirtauksella, Kalipuha-koskella. Tämän yläpuolella sijaitsivat nuorttijärveläisten ja songelskilaisten ikiaikaiset kalastusalueet, jotka vakiinnutettiin heille Maakirjojen teksteissä. Molempien pogostojen asukkaan valittivat oikeutetusti siitä, että petsamolaiset munkit, kuolalaiset tselovalnik-lautamiehet ja talonpojat rikkoivat vanhoja rajoja kalastaen Tuulomajoen koskilla Kalipuhan yläpuolella, minkä johdosta molempien pogostojen asukkaan kärsivät suuria tappioita.

Pietarin valtakirjassa muistutettiin koltansaamelaisten ikivanhoista oikeudellisista perusteista hallita Tuuloman kalanpyyntialueita. »Vasili Agalinin Maakirjoissa ja myös virkamies Stepan Fjodorovin mukaan vuonna 1592 on kirjoitettu; »nuorttijärveläisten ja Songelskin lappalaisilla on Tuulomajoki vesiputouksen ja aitauksen yläpuolelta, ja pyytävät he siellä lohta; raja kulkee Tuulomajoella ja yläputoukselle asti; niihin asti on Notolzovien tilukset, ja sen hallitsijan valtakirjan mukaisesti Kuolan volostissa kylänvanhimmilla ja tselovalnik-virkamiehillä ja talonpojilla ei ole oikeutta Tuulomajoelle, lappalaisten kalanpyyntipaikoille, ja kaikille muillekaan tiluksille, ja tällä joella lappalaisten mailla ei heillä ole mitään omistuksia, vaan niitä hallitsevat Nuorttijärven ja Songelskin lappalaiset yhä entiseen tapaan«.

Tässä asiakirjassa kiinnitettiin huomiota myös siihen, miten Alaj Mihalkovin maakirjassa vääristeltiin Petsamon luostarin omistuksia. Asiakirja paljasti, että »kun Kuolan maille tulivat sotimaan ruotsinmaalaiset saksalaiset ja kun monet parhaimmista ihmisistä kuolivat ja kun heitä otettiin sotavangeiksi ja sotavankeudessa kuolivat, kirjuri Alaj Mihalkov anasti Petsamon luostarille neljänneksen Tuulomajoesta, henkineen, tiluksineen ja varastoaittoineen, kalanpyyntipaikat kirjoihinsa kirjasi luostarille tuona sotaisena aikana, lappalaisilta salassa, ja sen vuoksi Alaj Mihalkovin maakirjat...tulee prikaaseilla syrjäyttää«.

Tsaarin valtakirja peruutti kaikki kauppakirjat, kiinnitykset ja lahjakirjat, jotka Nuorttijärven ja Songelskin pogostan asukkaat olivat tehneet Petsamon luostarin tai Kuolan hallinnon edustajien hyväksi. Valtakirjassa vaadittiin oikeudelliseen vastuuseen kaikkia, jotka olivat olleet osallisena vanhojen, saamelaisille yhdyskunnille vakiinnutettujen pyyntimaiden laittomassa haltuunotossa. Valtakirjan yhteenvetona oli: »...lappalaisten tiluksia ei saa ostaa eikä myydä, eikä veroina saa luovuttaa, ja lappalaisten kirjelmän mukaisesti Petsamon luostarin vanhimmat on annettava oikeuden tuomittavaksi, ja oikeuden ja perinnän mukaan oikeus välittömästi toteutettava«. »...Ja tiluksia tulee lappalaisten hallita siten miten ennenkin, sillä se on kirjattu hallitsijan käskyihin, ja mitä oli Petsamon vanhusten kirjoituksissa, ei huomioida ja nyttemin prikaasein syrjäytetään... ja Suuren hallitsijamme valtakirja tulee antaa Nuorttijärven ja Songelskin lappalaisille ylläkuvailtujen pyyntimaiden hallitsemiseksi.« Kirjattu Moskovassa vuonna 7205, maaliskuussa 30. päivänä. Pietari.

Tästä ajasta kerrotaan myös Nuorttijärven lappalaisten suullisessa kansanperimässä.

Oikeudelliset perusteet vallitsivat kuitenkin vain 70 vuotta. Sen jälkeen alkanut lakien vastainen toiminta jatkui aina Nikolai ensimmäisen hallitsijakauteen asti.

On huomattava, että muuhun Lappiin verrattuna tämä kaukainen alue säästyi pitkään eurooppalaisten maiden kolonialistiselta politiikalta. Venäjän taloudelliset edut ulottuivat pääasiallisesti vain Barentsin meren rannoille asti, jossa oli antoisia merenpyyntielinkeijoja ja villieläinten metsästystä, kun taas suomalaisen ja skandinaavisen vaikutuksen esteenä toimi valtakunnan raja. Venäjän, Ruotsin, Norjan ja Suomen välisen rajan vetämisellä on pitkä historia. Luonnollinen raja oli olemassa monien vuosisatojen ajan jakaen eri kulttuurin — skandinaavisen ja venäläisen kulttuurin — omaavat saamelaiset (lappalaiset). Erikulttuuriset saamelaiset erosivat toisistaan kielellisesti, mutta myös elämäntavoiltaan (Haruzin, 1890). Katariina II teki ensimmäisen yrityksen vetää raja maiden välille vuonna 1784, mutta vasta vuonna 1809, kun Suomi liitettiin osaksi Venäjän keisarikuntaa, asia kyettiin ratkaisemaan osittain. Lopullisesti raja vedettiin vuonna 1826. Ennen sitä Venäjän lappalaiset maksoivat veroja kahteen valtakuntaan (kahdestiverotetut), ja rajan läheisyydessä asuvat kolmeen (kolmastiverotetut). Alaj Mihalkovin maakirjassa mainitaan, että lappalaiset maksoivat Venäjän valtakuntaan maksettavaa sipuliveroa ja sen lisäksi vielä Tanskan kuninkaalle kukin 10 altynia.

Vuonna 1921 Tarton rauhassa määriteltiin uusi Venäjän ja Suomen välinen raja. Rauhansopimuksen mukaan suuri osa Songelskin pogostaa ja Nuorttijärven pogostan länsiosa siirtyivät Suomelle. Tämän johdosta alueen länsiosassa ei pitkään aikaan harjoitettu Neuvostoliiton talouspolitiikkaa. Toisaalta Suomessa vuonna 1925 voimaantullut laki Petsamon asuttamisesta ei koskenut entisiä Venäjälle kuuluneita alueita. Molemmat seikat auttoivat lappalaisten perinteisen elämäntavan säilymisessä aina vuoteen 1939 asti, jolloin alueesta tuli sotatoimien näyttämö.

Toisen maailmansodan loputtua raja taas kerran vedettiin uudestaan ja osa Songelskin ja Nuorttijärven pogostojen alueista liitettiin takaisin Venäjään. Osa lappalaisista kuitenkin tiesi Neuvostoliitossa alkuperäisväestöä kohtaan vuosina 1937-1939 harjoitetuista sortotoimenpiteistä ja päätti ottaa vastaan Suomen hallituksen kutsun siirtyä vapaaehtoisesti asumaan Suomen puolelle Inariin.