Kalastus >

Harjus

Harjus

• Deleted video
• Deleted video
• 
  Ловля хариуса на лесной реке
• Deleted video

Harjus (lat. Thymallus) kuuluu lohikalojen lahkoon, lohien heimoon ja harjusten alaheimoon. Harjukselle on tunnusomaista suuri pilkkujen tai juomujen kuvioittama selkäevä, joka sukukypsillä koirailla ulottuu taittuneessa asennossa takaosastaan aina rasvaevään asti, joskus jopa pyrstöevän alkuun. Pieni rasvaevä harjuksen selässä kertoo kalan ylhäisestä suvusta, sen kuulumisesta lohikaloihin.

L.P. Sabanejevin mukaan harjuksen väritys on yksi kauneimmista pohjoisen pallonpuoliskon vesistöjen kaloista. Harjuksen selkäpuoli on tummanharmaa, kyljissä joidenkin lajien kaloilla on mustia erimuotoisia läiskiä. Harjus erottuu muista lohikaloista pienikokoisen suunsa johdosta. Sen yläleuka ei ulotu silmien etureunan taakse. Ala- ja yläleuan hampaat ovat hyvin heikosti kehittyneet ja melkein huomaamattomat, kiduskaaren siivilähampaita on 20–29. Kutuaikana harjuksen värit muuttuvat koreammiksi ja koiraskaloilla selkäevän takaosa kasvaa korkeutta.

Harjuksen pituus on korkeintaan 50 cm ja paino 2,5 — 3,0 kg. Suurempiakin kaloja on kuitenkin saatu. Ennätysharjus painoltaan 6,7 kg on saatu Konnevedellä vuonna 1956. Yleensä saaliiksi saadut harjukset ovat korkeintaan kilon painoisia.

Harjus on lohi- ja siikakalojen lähisukulainen. Harjus esiintyy puhtaissa, viileissä joissa ja järvissä ja suosii sora- ja kivipohjaisia vesistöjä. Harjuksissa saattaa esiintyä jokiharjuksia, järvissä ja joissa esiintyviä harjuksia ja puhtaita järviharjusmuotoja. Missä tahansa tavallinen harjus esiintyykin, se suosii nopeasti virtaavia puhdasvetisiä jokia, joissa syvänteet ja matalikot vuorottelevat. Paikoittain harjusta tavataan järvissäkin, esimerkiksi Laatokalla, Äänisellä ja Imandrajärvellä, joista se nousee jokiin kutemaan. Pohjoisessa harjus nousee usein jokien suulle ja paikoittain sitä tavataan niin suuressa määrin, että sitä riittää ammattikalastukseen asti.

Harjus syö käytännössä mitä tahansa. Sen tavanomaista ravintoa ovat pohjaeläimet: purokatka, nilviäiset, hyönteistoukat ja muut vedessä sikiävät hyönteiset (päiväkorento, koskikorento, sirvikäs) sekä sattumalta veteen joutuneet maalla elävät hyönteiset (heinäsirkka, kaskas, saivartaja ja mäkärä), mihin perustuukin harjuksen urheilukalastus perholla. Harjus ei myöskään jätä tilaisuutta käyttämättä, jos kalan mätiä on saatavilla ravinnoksi. Kookkaat harjukset syövät usein pikkukaloja ja joskus voivat jopa käydä pienten joen poikki uivien nisäkkäiden kuten peltohiiren ja päästiäisen kimppuun.

Keväällä huhti-toukokuussa joen alajuoksun syvänteissä talvehtineet harjukset jättävät olinpaikkansa ja nousevat usein vielä jäiden aikaan joen yläjuoksua kohden. Vedenpinnan noustessa harjus nousee sivujokiin kutemaan. Järvissä esiintyvillä harjuksilla on samaan aikaan samankaltainen tilanne. Erona on vain se, että järvestä harjus pääsee joen sivujokien ja purojen lisäksi myös alas virtaaviin jokiin. Keväiseen vaellukseen osallistuvat sukukypsien yksilöiden (harjus on sukukypsä 3-5 vuoden iässä) lisäksi myös nuoret kalat, joille vaelluksen tarkoitus on vain ravinnon saaminen. Nuorella harjuksella on nuoren lohen tavoin kyljissä leveät poikkijuovat.

Harjus kutee toukokuusta kesäkuun alkuun, kun veden lämpötila saavuttaa +5-10°С. Kuteminen tapahtuu hiekka- ja sorapohjaisilla 30-60 cm syvyisillä paikoilla, joissa on kohtuullisesti tai nopeasti virtaava vesi. Järviharjus kutee järvien matalikoilla rannan läheisyydessä.

Jokiharjusten intensiivinen ravinnonhaku kestää noin lokakuulle asti. Syyskylmien saavuttua ennen ensimmäisiä jäitä harjus lähtee keväiseen tapaan taas vaeltamaan, tällä kertaa takaisin tutuille talvehtimispaikoille. Samalla tavoin toimivat myös monet muut järvissä ja joissa elävät lajit. Jokikaloissa on kuitenkin myös niitä, jotka kutemisen jälkeen palaavat järveen intensiiviseen ravinnonhakuun.

Intensiivisen ravinnonhaun aikana harjus esiintyy joessa kuin ennalta järjestettynä joen uomaa pitkin ikäjärjestykseen. Joen alajuoksulla on pääsääntöisesti pienikokoista harjusta ja mitä ylemmäksi jokea mennään, sitä suuremmaksi käy harjuksen koko. Tämä selittyy sillä, että ylemmäksi päästäkseen harjuksella tulee olla riittävästi voimia kovan virtauksen vastustamiseksi ja monien luonnonesteiden voittamiseksi. Pienikokoisella harjuksella voimat eivät tähän riitä.

Kalastajat ovat aina olleet kiinnostuneita harjuksen pyytämisestä. Koska harjusta ei ole helppo napata, on sen kalastaminen mielenkiintoista. Harjus on myös erittäin pehmeä, rasvainen ja maukas kala muistuttaen jossain määrin nuorta kirjolohta, joten sitä ei kalasteta pelkästään kalastamisen vuoksi. Nykyisin harjuksen kalastusta rajoitetaan merkittävästi ja sitä voi pyytää vain luvalla. Harjusta kuitenkin pyydetään vielä ammattikalastusmielessä, vaikkakin vähäisessä määrin.

Harjusta kalastetaan mieluiten perholla tai ongella, jossa syöttinä on toukista ja madoista tehty »voileipämormuska«. Harjusta myös virvelöidään uistimella.