Alueen historiasta >

Nuorttijärven lappalaisten elämäntapa

Nuorttijärven lappalaisten elämäntapa

Nuorttijärven ja Songelskin lappalaisilla sosiaalisen elämän perusrakenne oli yhdyskunta (sijjt). Yhdyskunnan tärkeimmät merkit olivat: (yhteinen talviasutus ja yhteiset riistamaat), elinkeinojen ja hengellisen elämän yhteisyys ja yhdyskunnan elämäntavan määrätynlaisen sisäinen rakenne ja perusteet.

Lappalaisten yhdyskunta sovittuu yhteen sille kuuluvien pogostojen, suvun riistamaiden, kanssa. Tämä näkyi siinä, että sekä yhdyskuntaa että pogostaa kutsuttiin nimellä sijjt. Sijjtiin saattoi kuulua yhdestä pogostasta useita kyläkuntia. Yhdyskunnan koko vaihteli 60-70 henkilöstä aina 200-300 henkilöön. Sijjtille oli ominaista asukkaiden pysyvyys, vaikka sen sosiaalinen rakenne oli samanaikaisesti avoin ja salli uusien jäsenten tulon yhdyskuntaan. Sijjtin perusyksikköinä olivat perheet sekä väliaikaiset ja pysyvät tuotantokollektiivit, jotka olivat liittyneet yhteen sekä alueellisten tunnusmerkkien mukaan että suvuittain. Jäsenten väliset suhteet perustuivat keskinäiseen apuun ja yhteistyöhön.

Jokaisen pogostan alue muodostui riistamaista, perinteisten elinkeinojen perustasta. Riistamaihin kuului lohenkalastusalueita, järviä, metsää, metsästysalueita ja porolaitumia. Tämän alueen eräänlaisena keskuksena oli talvipogosta (tallv-sijjt), jossa lappalaiset asuivat joulukuusta huhtikuulle. Muina aikoina yhdyskunta jakaantui perheryhmiin, jotka tekivät lyhyitä vaelluksia perinteisillä reiteillä. Yhdessä vaeltavien ryhmien ytimeen kuului muutamia sukulaisuussuhdessa toisiinsa olevia »veljesperheitä«. Sijjtillä oli oman pyyntialueensa puitteissa kausipaikkojen verkosto (tšjohhtš-sajj — dojel, »syksypaikka«). Yhden tai useamman perheen perinnöllisenä nautinta-alueena saattoi olla 4-5 kausipaikkaa. »Ikuista, kuin vuodenaikojen vaihtuminen, on lappalaiskansan ympäriinsä vaeltaminen« (I. Manninen, 1932. S. 287). Lappalaisyhdyskunnan arkaainen toimintamalli säilyi aina 1920-luvulle asti. Sijjtin asukkaat hajaantuivat vuorotellen riistamailleen ja kerääntyivät takaisin yhteen.

Nuorttijärven ja Songelskin lappalaisten sijjt-mallin erikoisominaisuuksia olivat kahdenlaiset pysyvät asuinpaikat (talvi- ja kesäpaikat) samoin kuin lyhyet siirtymät kausittaisten pyyntipaikkojen välillä. Siirtymiset perustuivat porojen perinteisiin reitteihin, mutta rajoittuivat metsälappalaisten asumisaluiden ulkopuolelle. Asuinpaikasta toiseen vaellettiin huhtikuun loppupuolelta toukokuun alun välisenä aikana.

Sijjtille oli tyypillistä alueellisuus. Kaikki naapurit tiesivät pogostojen rajat. Rajoina toimivat korkeat paikat, suuret joet, kaikkien tuntemat maastomerkit ja jäkälättömät erämaat. Sijjtillä oli yksinoikeus maittensa luonnonvaroihin. Tämän vuoksi »huolimatta lappalaisten rakkaudesta vaelluuksiin, he ylittivät harvoin pogostan rajat..., ja silloinkin vain kun etsivät omistusmerkeillä leimattuja porojaan«.

»Lappalaiskylissä lohenkalastusalueet olivat yhteistä omaisuutta ja koko pogostalla oli niihin käyttöoikeus. Lohenkalastusalueiden yhteinen omistusoikeus yhdistyi säännöllisesti tehtäviin verkkokalastuspaikkojen uusjakoon. Kun lohea kalastettiin koskiin ja putousvesialueille asetettavien aitausten avulla, oikeudet kalastuspaikkaan ja kalastuvälineisiin kuuluivat yhteisölle ja kalasaalis jaettiin kullekin pogostan perheelle kuuluvan osuuden perusteella.

Järvet olivat perheiden tai perheistä ja sukulaisista muodostuneiden ryhmien käytössä. Pyyntipaikkojen käyttöoikeus kulki perintönä eikä uusjako koskenut niitä. Lappalaisten pyhinä pitämillä järvillä kalanpyyntiä voitiin harjoittaa »vain tiettyinä päivinä vuodessa ja vain yhteiskalastuksena«.

Metsästysaluiden yhteisomistus perustui villipeurojen metsästyksen suureen merkitykseen. Villipeuraa metsästettiin käyttämällä raja-aitoja ja ansakuoppia tai ansapolkuja. Villipeurojen metsästyksellä oli merkitystä koko pogostalle ja siihen osallistui yleensä pogostan koko miesväki. Myös suden-, karhun- ja majavanmetsästys oli yhteismetsästystä. Samalla kuitenkin osa metsästysmaista oli perheiden käytössä, mikä liittyi yksityiseen metsästykseen ja turkiselinkeinon tärkeään asemaan.

1800-luvun jälkipuoliskolla ja 1900-luvun alussa sijjtin käytössä oli myös porolaitumia. Poronhoidossa yhteistyö yhden yhteisön asukkaiden samoin kuin naapuripogostojen välillä oli vanhojen perinteiden mukaista. Lappalaisten poronhoidolle tyypillinen porojen vapaa laiduntaminen oli mahdollista vain jos erillisten kyläkuntien välillä oli hyvät naapuruussuhteet, täysi yhteisymmärrys vapaasta laiduntamisesta ja kollektiivinen vastuu vapaasti kulkevasta porolaumasta. Oman sijjtin jäsenelle kuuluvan poron löytämisestä ei maksettu palkkiota, mutta toisen pogostan porosta sen isäntä maksoi yhden ruplan löytöpalkkion (1900-luvulla). Kaukaisten pogostojen porolaumojen eläimiä saatettiin pitää villeinä ja siten mahdollisina metsästyskohteina.

Sijjt-yhteisön sisällä sekä suhteissa muihin sijjt-yhteisöihin ja venäläisiin hallintoelimiin tärkeää osaa esitti kyläkokous (shodt, sober, sujjm, norros). Kyläkokoukseen osallistui yleensä koko miesväki, mutta ratkaiseva ääni oli vain perheen päämiehillä eli »lappalaisilla, joilla oli kota tai tupa«. Erityinen painoarvo päätöksenteossa oli »vanhimmilla ja kunnioitetuimmilla lappalaisilla«. Kyläkokouksen toimivaltaan kuuluivat ennen kaikkea taloudelliset asiat: pyyntialuiden käyttö, lohenkalastuspaikkojen määrittely perheiden kesken, kalastusaitauksien rakentaminen, sijjtin alueellisten etujen valvominen ja perhe-elämää koskevien asioiden käsittely: perinnönjako, omistusmerkkien muuttaminen, lasten adoptointi. Konflikteissa, varkaustapauksissa ja toisten porojen anastamisessa kyläkokous toimi oikeusistuimena. Kyläkokouksessa käsiteltiin myös sijjtille annettuja verovelvollisuuksia. On olemassa myös todisteita yhteisökultista ja -juhlista. A. Genets kuvaa kuinka lappalaiset uhrasivat poron seita-kivien (sijte-taippe, lappalaisten pyhä paikka) luona kaikkien asutuksen asukkaiden osallistuessa tapahtumaan. Genetsin kuvaamaan uhritoimitukseen vuonna 1874 osallistuivat kaikki sijjtin miespuoliset asukkaat ja jotkut vanhoista naispuolisista asukkaista. Kauaksi asumuksista autioille vuorenrinteille rakennettiin kaksi lappalaismajaa yöpymistä varten uhritoimitusten ajaksi. Uhrilahjoina oli 12 poroa, joita uhrattiin yksi päivässä. Jokaisen poron talja puettiin metsään laitettujen puisten »pukkien« päälle. Uhritoimituksia tehtiin yleensä talvella joulun jälkeisenä aikana. Uhripaikka lipte-sajj sijaitsi yleensä poroaitojen lähellä. Kaikki uhritoimitukseen osallistuneet söivät yhdessä uhratun poron. Joidenkin tietojen mukaan yhteiset uhritoimitukset kesyjen porojen suojelushengelle, Ra-ziajkalle päättyivät syksyllä, toisten tietojen mukaan taas helluntaina ja kolmansien tietojen mukaan Yrjön päivänä (23.04/6.05), jolloin »kesyllä porolla on nimipäivä«. Koko lappalaisyhdyskunta lähti tunturin laelle, jonne porot yleensä kerääntyvät, rakensivat kodan (kuedt) ja toimittivat uhritoimituksen. »Rituaalin toimittivat niin sanotut paimenet, erityisen monitietoiset yhdyskunnan jäsenet.

Kaikki miespuoliset asukkaat lähtivät veneillä syksyn porojuhlaan Porosaarelle, jossa sijaitsevaan luolaan he veivät mukanaansa tuomiaan poronsarvia. Vanhusten kertomien mukaan saarella järjestettiin »kilpailuja, joissa nuoret lappalaiset tappelivat alastomina poronsarvet päässä. Voittaja palkittiin kaikkein kauneimmalla tytöllä«.

Lappalaiset valitsivat parhaimman merkitsemättömän poron, jolla kukaan ei ollut vielä ajanut, ja uhrasivat sen pyhälle seita-kivelle pyhällä uhripaikalla (luhte-pajjk) noin virstan päässä pogostasta. Uhriporo keitettiin yhteisessä kattilassa ja »kaikki yhdyskunnan jäsenet söivät poron lihaa«.

Lappalaisten sukukäsite ilmenee venäjänkielestä tulleesta lainasanasta »rodt«, joka saamelaisilla tarkoittaa melko laajaa sekä isän- että äidinpuoleista sukulaispiiriä. N. Haruzinin kertomus on tässä mielessä varsin kuvaava: »Lappalaisille sana sukulaisuus (root) tarkoittaa henkilöitä, jotka liittyvät toisiinsa sukulaissuhteen kautta huolimatta siitä, onko kyseessä verisukulaisuus vai sukulaisuussuhde, joka on syntynyt imettäjän ja imetettävän ei-biologisen lapsen suhteen perusteella«. Näin lappalaisten rodt tarkoittaa koko sukulaispiiriä, sukukuntaa.

Lappalaisilla ei ollut tiukkoja määräyksiä avioliiton suhteen, mutta avioliitto sekä isän- että äidinpuoleisten sukulaisten kesken oli kielletty. Kiellon toimivuutta tuki määrätynlainen eettinen ajattelutapa. Ajateltiin esimerkiksi että lähisukulaisten avioliitto johtaa »jomman kumman suvun kuolemiseen sukupuuttoon« ja että »onni ei tule olemaan myötä«.

Avioliittoja saman sukunimen omaavien kesken ei erikseen kielletty ja kastekirjojen mukaan tällaisia liittoja solmittiin melko usein. Tutkituista 1115 avioliitosta 90 (8%) liitossa aviopuolisoilla oli sama sukunimi. Lappalaisten vanhemman sukupolven mukaan serkusten väliset avioliitot olivat kiellettyjä, mutta »kaukaisemmista sukulaissuhteista ei ole väliä«. »Saman sukunimen omaavien avioliittoja ei kielletty, vaikka olisivatkin samaa sukukuntaa«.

1800-luvun ja 1900-luvun alkupuolen arkistomateriaalit osoittavat, että lappalaiset eivät solmineet avioliittoja pelkästään oman pogostan asukkaiden kesken. Päinvastoin; mitä suurempi pogosta oli, sitä enemmän avioliittoja solmittiin muiden pogostojen asukkaiden kanssa.

Nuorttijärven lappalaisten 109 avioliitosta 58 oli solmittu oman pogostan asukkaiden välillä ja Songelskin lappalaisten 61 avioliitosta 32.

Nuorttijärven, Babinskin ja Ek-ostrovskin pogostojen asukkaiden kesken solmittiin perinteisesti avioliittoja. Songelskin pogostan asukkaat solmivat useimmiten avioliittoja Petsamon, Pazretskin, Njavdemskin (liitetty Norjaan v. 1826) ja Motovskin pogostojen asukkaiden kanssa.

Joskus muodostui »kahden pogostan liittoja«, joissa useat pogostojen väliset avioliitot jättivät jälkensä myös perinteisiin naapuruus- ja elinkeinosuhteisiin. Tällainen keskinäinen suhde oli esimerkiksi Songelskin ja Nuorttijärven pogostoilla. Songelskin ja Nuorttijärven lappalaisilla oli yhteiskäytössä lohenkalastusaitaus Tuuloma-joen isolla koskella ja suuret villiporojen pyyntimaat Luttajoen, Nuorttijoen ja Järvjoen yläjuoksujen välillä. Myös pogostojen maantieteellinen läheisyys, henkilösuhteet ja olemassaolevat sukulaissuhteet vaikuttivat tällaisten liittojen muodostumiseen.

1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa lappalaisille olivat tyypillisiä sekä pienet ydinperheet että laajennetut perheet. Esimerkiksi Nuorttijärvellä pieneen perheeseen kuului keskimäärin 5,2 henkeä ja Songelskin pogostassa 6,4 henkeä.

1900-luvun alkuun mennessä laajennetut perheet olivat yleisiä Nuorttijärvellä; niitä oli 40-60 % perheistä. Tällaisten perheiden joukossa suurin osa oli sellaisia, joissa sukulaisuussuhteet muodostuivat suoraan alenevassa polvessa. Suurta perhettä nimitettiin šurr piras-nimellä. Tällaisessa perheessä perheen päänä oli isä. Veljesperheessä taas perheen päänä oli vanhin veli. Veljesperheet muodostuivat pääasiassa kahdesta sukupolvesta, kun taas perheessä, jossa isä oli perheen päänä, oli yleensä kolme sukupolvea. Jotkut perheet, esimerkiksi Nuorttijärven Osipovit, olivat melkoisen suuria, jopa 20 mies- ja naispuolista perheenjäsentä käsittäviä.

On mielenkiintoista, että puhuessaan vaimoistaan lappalaiset käyttivät aina hän-sanan maskuliinimuotoa luonnollisen ja oikean feminiinimuodon sijaan. Tämä on mahdollisesti lappalaisten keskuudessa 4000 vuotta sitten vallinneen matriarkaatin jälkikaikuja.

Suuri perhe oli elinkeino- ja talousyksikkö, jonka hallinnassa oli pyyntimaita, asumuksia, veneitä, nuottia ym. Esimerkiksi 1920-luvulla vanhemmista ja kahdesta naimisissa olevasta pojasta koostuvassa Jakovlevin perheessä (Kildinskin pogosta) pidettiin yhteistä taloutta, ruoka keitettiin yhdessä kattilassa ja samanaikaisesti työnjako oli voimassa: »puolet perheestä kalastaa lohta, muut menevät porojen kanssa järvelle«. Toinen esimerkki on Konkovien veljesperheestä, jossa perheen päänä oli vanhin veli A.M. Konkov. Konkoveilla oli kesäasumus myös Abramovkana tunnetulla Kolozero-järvellä, Kuolajoen rannalla lohenkalastuspaikka Vyldek-kjnnt sekä kesälaidun Kuad-tunter, joita kaikkia käytettiin yhteisesti. Pyyntipaikalla kuitenkin jokaisella avioparilla oli oma asumus: »Me Konkovit asuimme kodasta kotaan, kevään aikana vaihdoimme kotaa kolmessa paikassa kuin vaatimet jäkäläpaikkaa«. Joissain tapauksissa yhteisomistus säilyi jopa suuren perheen hajoamisen jälkeen. Nuorttijärveläisen S.K. Osipovin perhe hajaantui hänen kuolemansa jälkeen, mutta hänen kuusi poikaansa jättivät kalanpyyntipaikat ja nuotat yhteisomistukseen, »kalastivat yleensä yhdessä ja saaliin jakoivat keskenään tasan«.

Lappalaisperhe omisti koko porotokan, mutta tokassa oli poroja, jotka kuuluivat tietyille perheenjäsenille.

Yksi perinteisistä tavoista saada henkilökohtaista omaisuutta oli lahjat joissain tärkeissä elämäntilanteissa kuten syntymähetkellä, kastajaisissa ja ensimmäisen hampaan puhjetessa. Tytölle kuuluvat porot merkittiin ensin hänen vanhempiensa tokassa ja avioliiton solmimisen jälkeen hänen miehensä tokassa tytön omalla henkilökohtaisella omistusmerkillä. Tällaisa poroja kutsuttiin »kuolemattomiksi« johtuen vaatimuksesta, että »porojen määrän tulee aina olla rikkomaton«. Avioliiton purkautuessa naisella säilyi oikeus poroihinsa ja ne palasivat hänen kanssaan naisen lapsuudenkotiin. B. Kollinder katsoo perustellusti, että aviovaimon omien porojen selkeä erottaminen hänen ja hänen miehensä yhteisessä tokassa todistaa naisen verrattain riippumattomasta asemasta. Henkilökohtaisena omaisuutena pidettiin myös oman henkilökohtaisen työn tuloksena aikaansaatuja esineitä.

1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa lappalaisilla oli toimivat sosiaaliset naapuri- ja henkilösuhteet yhdyskunnan alueellisen eheyden takeeksi ja yhteistyöhön venäläisen hallinnon kanssa. Tämä turvasi Nuorttijärven lappalaisille toimivan elinympäristön.