Kalastus >

Harjus >

Harjuksen kalastus

Harjuksen kalastus

• Deleted video
• Deleted video
• 
  Ловля хариуса на лесной реке
• Deleted video

Pohjoisen joissa rasvakerrosta ympärilleen keräävä harjus välttelee tyyntä vettä. Se etsiytyy mielummin virtauspaikkoihin, erityisesti koskien ääreen ja suvantojen yläpäähän lähelle virtausta. Se ei kuitenkaan hakeudu kaikkein kovimpiin virtauspaikkoihin vaan jättäytyy virtauksen reunoille ja sen hännille myötä- ja vastavirran rajamaille. Sen voi usein myös tavata kahden virtauksen yhtymäkohdassa vedessä olevien suurten kivien takana. Suuret yksilöt kätkeytyvät mielellään vedessä olevien runkojen, oksien ja vesikasvillisuuden joukkoon, niittyheinän peittämän jyrkän rantaviivan tai veteen ulottuvien pensaiden kätköihin. Löydettyään sopivan paikan joessa rasvakerrosta kasvattava harjus voi viettää siinä koko kesän liikkuen vain oman rajallisen ravinnonhankinta-alueensa puitteissa. Intensiivisen ravinnonhankinnan aikana harjus vaeltaa harvoin, yleensä vain silloin kun sää pysyttelee pidemmän aikaa erittäin lämpimänä ja vesi vastaavasti lämpenee liiaksi. Tällöin harjus lähtee kylmien purojen suille, joilla syntyy suoranainen tungos. Suurista järvistä harjuksen löytää korkeintaan 2 cm syvyisistä matalikoista samoin kuin kivisten rantojen aallokkoiselta puolelta, jonne harjusta houkuttelee kivien alta huuhtoutuvat katkat ja sirvikkäät.

Harjusta pyydetään avovedessä kutuajan päättymisestä aina loppusyksyyn asti. Kalastuksessa käytetään erilaisia välineitä ja syöttejä. Heti kutemisen jälkeen nälkäinen harjus käy aktiivisesti pyydykseen. Tällöin sitä voidaan kalastaa (ja usein vielä melko sameassa vedessä) madolla, kaarnakuoriaisen toukalla, pikkukalalla tai palasella harjuksen omaa lihaa. Vavan on hyvä olla keskimittainen ja kevyellä avokelalla varustettu. Tavanomaiseen varustukseen kuuluu 0,25 mm pääsiima, 0,15-0,17 mm tapsi (pituudeltaan 0,4- 0,6 m), 2-3 haulipainoa, jotka kiinnitetään 20-30 cm päähän koukusta ja koukku kooltaan nro 5-7 (venäläinen kokomerkintä). Kohoakin voi käyttää ja nopeassa virtauksessa voi kalastaa myös ilman kohoa. Siimaa päästettäessä se täytyy pitää kireänä, jotta kalan syöminen ei jäisi huomaamatta — harjus kun nappaa syötin koukusta alta aikayksikön.

Leveähköissä joissa harjus pysyttelee kauempana rannasta, minkä vuoksi syöttiäkin on heitettävä pitkälle. Kohollisella ongella kalastettaessa syötti saadaan heitettyä pidemmälle lisäämällä painoa siimassa 10-15 grammaan asti tai käyttämällä valmiiksi tähän massaan painotettua kohoa. Kummassakin tapauksessa on koho kuitenkin valittava siten, että se vastaa painoa ja että sen antenni jää näkyviin veden pinnan yläpuolelle. Ilman kohoa käytettävän heitto-ongen tehokkuutta voi parantaa esimerkiksi muuttamalla se pohjaongeksi. Sitä varten pääsiiman päähän liitetään noin kaksi kertaa pidempi ohuempi siima, johon laitetaan pyöreä tai ovaalinmuotoinen 10-20 gramman paino 30-40 cm päähän koukusta. Painoa lisätäään, jos virtaus on kovaa. Tällaista onkea voi käyttää paikoissa, joissa joen pohja on kohtuullisen tasainen. Pyyntitekniikka on yksinkertainen. Siima heitetään joelle poikkisuuntaan ja annetaan painon laskeutua pohjalle. Sen jälkeen, siiman ollessa kireällä, painoa nostetaan ongen päällä ja samanaikaisesti päästetään siimaa kelasta, jotta paino voisi liikkua virran mukana alas. Tätä toistetaan aika ajoin, jolloin paino ja syötti tekevät vedessä suuren kaaren.

Kun joen vesi kirkastuu, harjus alkaa aktiivisesti metsästää hyönteisiä, ja kalastajat vuorostaan harjusta keinotekoisilla perhoilla. Yleensä perhot sidotaan muistuttamaan jotain hyönteistä (perhosta, heinäsirkkaa, saivartajaa), mutta usein tehdään myös puhtaasti kuviteltuja perhoja.

Perhokalastuskirjallisuudessa tavataan myös pinta- ja uppoperhoja. Molemmat niistä tarkoittavat märkäperhoa, vaikka kalastuksessa ne toimivat eri tavoin. Uppoperho on nimensä mukaisesti syvällä vedenpinnan alapuolella ja pintaperho veden pinnalla tai juuri ja juuri sen alla. Pintaperhoa kannatellaan yleensä vavalla, mutta voidaan käyttää hyväksi myös nopean virtauksen aiheuttamaa nostetta.

Mitä perhoa tulisi käyttää? Perhon valinnassa tulee huomioida vesistön ominaisuudet, vuodenaika, mihin aikaan vuorokaudesta kalastetaan, sääolosuhteet ja monia muita tekijöitä. Kalan käyttäytyminen sitä ruokittaessa auttaa määrittelemään, mitä perhoa kannattaa käyttää. Kun harjus syö ravintoa aivan pinnasta (jolloin vedessä on renkaita ja kuuluu äänekästä loisketta) tai aivan pinnan alapuolelta, jolloin pinnalla näkyy äänettömiä pieniä renkaita, on loogista yrittää kalastusta pintaperholla. Pintaperholla on erityisen hyvä kalastaa nopeissa virtauksissa kesä-heinäkuussa keskipäivällä ja iltapäivästä. Loppukesästä ja syksyllä harjus käy paremmin kiinni uppoperhoon ja tuulinen sää vain edesauttaa kalan nappaamisessa.

Kesällä harjuksella ei ole vaikeuksia ravinnon hankkimisessa, minkä vuoksi se ei käy helposti keinotekoiseen syöttiin. Kalaonni riipuu paljon perhon koon ja värityksen oikeasta valinnasta. Parasta osviittaa tähän saadaan, jos avataan harjuksen mahalaukku ja katsotaan, mitä hyönteistä se on äskettäin syönyt. Tiettyinä aikoina jopa suuret yksilöt saattavat käyttää ravintonaan yksinomaan pieniä mäkäräisiä ja hylkivät suuria hyönteisiä.

Harjus erottaa hyvin syöttien värit ja jopa värisävyt, mutta sen näkökyky voi vaihdella valoisuudesta ja veden kirkkaudesta riippuen. Mitä huonompi näkyvyys, sitä kirkkaampi syötin tulee olla väriltään. Yleisesti ottaen harjus ei välitä kirkkaasta valosta ja käy paremmin syöttiin pilvisellä säällä tai pilvettömänä päivänä illansuussa. Useimmiten harjusta kalastetaan perholla, jonka vatsapuoli on ruskean, ruskeanpunaisen, tummanharmaan ja oliivin sävyinen. Harjus pitää erityisesti punaruskeasta, minkä vuoksi vieraassa paikassa kalastettaessa kannattaa aloittaa pyytäminen punaruskean sävyisellä perholla.

Harjusta kalastetaan perhosyöteillä eri tavoin. Yksi yleisimmistä tavoista on klassinen perhokalastus, joka ei ole Venäjällä vielä erityisen kehittynyttä. Suurin osa kalastajista harrastaa ns. arkista perhostelua. Tällöin käytetään tavallista 5-7 metrin mittaista heitto-onkea ja 0,20-0,25 mm siimaa. On helpompi käyttää yhtä perhoa, vaikka jotkut kalastajat suosivatkin kahden perhon laittamista. Kalastettaessa pinnalla syötin ei anneta upota, vaan siimaa heitetään aina uudestaan heti kun syötti koskettaa veden pintaa. Joskus, kun harjus syö ahnaasti ja joki suorastaan roiskuu niiden liikkeestä, harjus voi syöksyä vedestä yrittäen napata perhon jo ennen kuin se koskettaa veden pintaa. Mutta usein tilanne on päinvastainen: harjus syö vedestä kaikenlaisia mäkäräisiä, eikä käy pintaperhoon kiinni vaikka sitä kuinka yrittäisi houkutella leikittelemällä perholla. Tällaisissa tilanteissa usein auttaa se, että siirrytään pintaperhosta uppoperhoon seuraavalla tavalla: annetaan perhon upota, muttei liian syvälle, minkä jälkeen se varmalla vavan liikkeellä vedetään sivulle päin. Tällä on usein hämmästyttävä vaikutus — kala nappaa syöttiin välittömästi. Ilmeisesti tässä tilanteessa harjuksen petokalavietti herää ja se hyökkää perhon kimppuun refleksinomaisesti ajatuksenaan »nappaa kiinni, ennen kuin saalis karkaa«.

Perhokalastusta harrastetaan paljon myös virvelin (esim. sbirulino tai bombarda) ja koho-paino -konstruktion avulla. Yleensä 10-20 gramman painoisen kohon tarkoituksena ei tässä ole toimia tärpinilmaisijana vaan sen avulla syötti heitetään riittävän tarkasti ja riittävänä kauas. Vavan tulee olla 2-3 luokan vapa ja kelan siimavaran 60-80 metriä. Kohoja on monenlaisia. Jotkut kalastajat suosivat läpinäkyvästä muovista tehtyä onttoa kohoa, jonka painoa voi säädellä sen sisällä olevaa vesimäärää lisäämällä tai vähentämällä. Tällä hetkellä muodissa ovat päärynän- ja kartionmuotoiset 12-15 cm pitkät vaahtomuovista tehdyt kohot, joiden alaosa painotetaan lyijyllä. Koko kiinnitetään 0,25-0,30 mm siiman päähän ja sen yläpuolelle pitkin siimaa sidotaan lyhyisiin tapsisiimoihin 2-3 perhoa. Monimutkaisemmassa versiossa on vielä ylimääräinen vähintään 0,5 metrin mittainen siima perhoineen. Siima kiinnitetään kohon pohjaan. Perhon yläpuolelle laitetaan yleensä eri kokoisia haulipainoja, joiden halkaisija suurenee syötistä poispäin mentäessä.

Rannalta kalastettaessa virveliä heitetään poikki- tai vastavirtaan. Virveli nostetaan 60-80° kulmaan, jotta kohon edessä olevat perhot jäisivät pintaan. Kalan houkuttelemiseksi voidaan siimaa kevyesti nykiä sitä päästäessä ja kelatessa. Jos vaikuttaa siltä, että harjus käy paremmin syöttiin syvemmällä, voidaan perhoja käyttää uppoperhoina pitämällä virveliä samassa linjassa siiman kanssa.

Harjusta kalastetaan paljon myös »harrilaudalla« (toisilta nimiltään »käärme«, »torpedo« ja »kelkka«). Aiemmin käytettiin paljon yksiosaista, toisella puolella painon omaavasta laudasta tehtyä harrilautaa. Nykyisin tavataan kaksiosaista »katamaraania«, jalaksista ja ristikosta tehtyä rakennetta, jonka etuna on helppo ohjattavuus ja vakaus kovassakin virrassa.

Harrilaudan ohjaamiseksi on hyvä käyttää riittävän jäykkää heitto-onkea ja heittoon sopivaa kelaa. Pääsiimana (vetosiimana) käytetään 0,35-0,40 mm siimaa. Jos kalastuksessa käytetään useampaa perhosiimaa, on niiden koot valittavat siten, että kalan syödessä syötit koskettavat veden pintaa samanaikaisesti. Jotkut kalastajat laittavat siimojen yläosaan hakaset, jotta siimat olisi helppo irroittaa ja onkea siten helppo käyttää. Pikkusiima liitetään pääsiimaan leikarilla, joka liikkuu vapaasti siimassa kahden rajoittimen välillä.

Harrilautalla kala voi syödä sekä vasta- että myötävirtaan. Harjus syö ilman nykimisliikkeitäkin, erityisesti jos käytetään kaksi- tai kolmehaaraista koukkua. Syötin tärppääminen tuntuu käsissä. Lisäksi koukkuun käynyt kala ilmoittaa itsestään tyypillisellä pääsiiman taipumisella.

Harrilaudalla voi kalastaa myös järvellä. Siima heitetään rannalta tarvittavan etäälle ja sitä vedetään vedessä siten, että perhot jättävät viiksenmuotoiset jäljet veteen.

Erityisen mielenkiintoista on harjuksen kalastaminen »vetämällä«. Kaksi kalastajaa yhdistää heitto-onkiensa siimat yhdeksi, sitovat siihen 2-3 noin metrin mittaista tapsisiimaa perhoineen ja kalastavat joen vastakkaisilla rannoilla. Siima kireänä, vain hieman roikkuen, perhoilla tökitään veden pintaa kalaa houkutellen. Kun kala käy syöttiin, molemmat kalastajat nykäisee samanaikaisesti. Ennalta sovitaan, kumpi väsyttää kalaa ja kumpi antaa siimaa. Kalasaaliin suuruus tällaisella kalastustavalla riippuu pitkälti kalastuskumppaneiden tarkoista ja tarkkaan harjoitelluista otteista.

Jos harjus ei käy perhoon, voidaan sitä yrittää saada uistimella. Harjus käy uistimeen parhaiten loppukesästä ja syksyllä. Käytäntö on osoittanut, että harjus suhtautuu lusikkauistimeen epäluuloisesti. Harjus usein seuraa sitä, mutta varoo syömästä. Lippauistimet ovat suositeltavampia. Harjukselle sopivan lippauistimen optimaalinen koko on 15-30 mm. Meppsin uistimet ovat varsin suosittuja, esimerkiksi mallit Aglia ja Elix (nro 0-3). Paljon on suositeltu myös Rodexin ja Salmon tiettyjä pieniä uistimia. Kalaonni suosii usein paremmin, jos käytetään pientä tupsullista lippauistinta.

Harjus käy usein uistimeen hauen tavoin, mutta kiinni jäädessään se ei jää hetkeksikään miettimään vaan alkaa samantein pyristellä puolelta toiselle, riuhtoa, hyppää vedestä ilmaan ja pyörii ympäriinsä. Harjuksen suu on heikko, minkä vuoksi sitä täytyy väsyttää varovaisesti ja kiirehtimättä, erityisesti jos kala tärpännyt vastavirrassa.